Puhe minun hautajaisissani (The speech at my funeral) Puheen pitää kummityttäreni. Hautajaisia vietetään jonkin ”monitoimitalon” alakerrassa. Minut on tuhkattu ilman sen kummempia koreografioita ja uurna on nyt pistetty esille tilaisuuteen. Tuhkat tullaan sirottelemaan kotimaiseen metsään heti tilaisuuden jälkeen. Paikalla on 15 lähintä ihmistä. Puhe: Rakas Oliwer-eno oli paitsi elämää rakastava niin myös läheisiään arvostava ihminen. Hänen elämänsä ei ollut helppo, mutta hän yritti elää sitä parhaansa mukaan. Hänestä jää jälkipolville muistoksi paljon tekstejä elämänsä varrelta. Niistä voi sitten tutustua hänen saavutuksiinsa, tuskaansa, epäonnistumisiinsa kuin elämännälkäänsä. Hän ei luovuttanut, vaikka olisi hyvin voinut. Ollien lapsuudessa olosuhteita mutkisti suuri 1990-luvun lama. Ihmiset olivat velkaantuneita ja mitään ei saanut ilmaiseksi. Lapset koulussa söivät muovilautasilta makaronivelliä. Aikuiset yrittivät selviytyä taloudellisesti edes jotenkin. Kaikki tekivät töitä elämänsä eteen. Työtä tekivät niin lapset kuin aikuisetkin ja rahaa käytettiin hyvin säästeliäästi. Lapset saivat yhdet uudet vaatteet vuodessa ja leivän eteen nähtiin paljon vaivaa. Monta kertaa työ loppui vasta kun aurinko laski. Nuoruudessaan Ollie muutti ensin Kuopioon lukioon ja sieltä hän pääsi opiskelemaan vartijaksi vankilaan. Työ vankilassa kuitenkin päättyi yllättäen työtapaturmaan ja hänen oli keksittävä uusi ammatti. Hän siirtyi opiskelemaan ja asumaan Pieksämäelle. Siellä elämä ei näyttänyt parastaan, sillä hän sairastui vakavasti ja pääsi vasta vuosien kamppailun jälkeen eläkkeelle. Eläkeläisenä Oliwer ryhtyi tekemään sitä mikä tuntui kiinnostavalle. Hän innostui soittamisesta ja perusti bändin. ”The Badthings” soitti raskasta rockia ja he keikkailivatkin jonkin verran. Ammattia soittamisesta ei kuitenkaan tullut, koska keskittymiskyky Olliella oli pahasti vaurioitunut massiivisen lääkityksen ja pään sisäisten sairauksien johdosta. Hänellä oli päällisinpuolin onnellinen elämä, kunnes 41-vuotiaana tapahtui tämä odottamaton kuolema. Oliwer tuskin tiesi itsekään mitä tulossa oli, sillä hän soitti minulle vielä edellisenä iltana, jutteli niitä näitä ja suunnitteli tulevansa käymään ensiviikolla. Hänen lähtönsä oli paitsi odottamaton niin myös varmasti nopea. Aortta oli puhjennut ja kuolema koittanut minuutissa. Kotisairaanhoito löysi hänet omasta sängystään levollisen näköisenä. Nyt hyvästelimme sinut Oliwer viimeisen kerran. Et koskaan uskonut jälleennäkemiseen. Voit olla oikeassa ettei niin tapahdu, mutta minun suruani helpottaa ajatus, että niin kuitenkin joskus kävisi. Kiitos sinulle kaikesta Rakas Oliwer. Seuraavaksi kuuntelemme yhden Ollien lempibiiseistä YUP:n laulun: Meitä odotellaan mullan alla ja voitte samalla muistella Ollien elämää ja ottaa kahvia. Unelmieni kirjoituspaikka (My ideal writing place) Olen melko perinteinen suomalainen. Tykkään hiljaisuudesta, luonnosta ja omasta rauhasta. Oma unelmieni kirjoituspaikka olisi erämaamökki, kaukana kaikista muista ihmisistä, kesyttämättömän luonnon keskellä. Kun Heroines-ryhmässä mietimme ryhmäläisten kanssa kunkin omaa unelmapaikkaa kirjoittamiselle, tuli kaikilta erilaisia vastauksia. Joku tahtoi kirjoittaa kotonaan, toinen kaupunkiympäristössä auringonpaisteessa palmujen havistessa tuulessa, kolmas metsässä jne. Kaikkia vastauksia yhdistävänä tekijänä oli luonto. Meille suomalaisille luonto on tärkeä osa arkea. Sinne voi mennä rauhoittumaan tai purkamaan tunteitaan. Siellä voi vaikkapa rakastua puolisoonsa tai viettää muistohetkeä kuolleen ystävän muistolle. Puhdasta luontoa on kaikkialla ja siitä myös osataan nauttia. Oma unelmieni paikka kirjottamiselle olisi erämaamökki Lapin tunturin kupeessa, pienen lammen rannalla. Sinne menisin talvella, kun ulkona on kaamos (aurinko ei nouse taivaanrannan yläpuolelle ollenkaan, mutta silti on suhteellisen valoisaa) ja lunta metri maassa. Pakkasta saisi olla reilut 25°C ainakin. Mökissä ei ole sähköjä, siellä on vain takka lämmönlähteenä. Valona käytetään myrskylyhtyjä ja kynttilöitä. Huonekaluista löytyy vain iso pöytä, pitkä penkki seinustalla ja kerrossängyt. Nurkassa on puupino ja vesikorvo. Mitään ylimääräistä ei siellä ole, mutta kaikki tarpeellinen kylläkin. Kun saavun mökille päivällä, on sisällä ja ulkona yhtä kylmää, sillä kukaan ei ole lämmittänyt kämppää sinä päivänä. Olen väsynyt, taivallettuani lumikengillä paksussa hangessa useamman tunnin, mutta voimia riittää silti vielä hyvin. Menen mökkiin, kohmeisilla sormilla sytyttelen tulta takkaan ja hengitys höyryää. Joku edellisistä kävijöistä on jättänyt vettä suureen korvoon ja se on tietenkin umpijäässä. Kun saan tulen syttymään, otan repustani termospullon, laitan vesikorvosta jäätä siihen ja sulattelen sitä takan reunalla. Tähän kuluu hyvä tovi… Kun mökin lämpötila alkaa lähennellä nollaa, otan takin päältä, istun penkille, laitan myrskylyhtyyn tulet. Sitten etsin mökin nurkasta paperinpalan ja aloitan kirjoittamisen. Ei haittaa, vaikka sormeni ovat edelleen kohmeessa, sillä se kuuluu osana tunnelmaan. Hörpin kuumaa teetä ja annan kynän laulaa. Kirjoitus muotoutuu hitaasti mutta varmasti. Minulla kun on koko päivä, ilta ja vaikka yö aikaa. Omaa aikaa. Kun olen saanut tekstin valmiiksi, laitan sen takaisin jonnekin nurkkaan mökissä. Toivon, että seuraava kävijä löytää sen, lukee ja kirjoittaa omia mietteitään taas seuraavaa tulijaa varten… Kun saan tekstini valmiiksi, menen ulos ja siellä minua odottaa tähtikirkas taivas täysikuulla, hiljaisuus ja loputtomasti tilaa hengittää. Puhdasta pakkasilmaa, tuota suomalaisen luonnon loputonta luonnonvaraa. Ei kuulu mitään ääniä. Ei lintuja, ei autoja. Ei ihmisiä, ei mitään. Saan olla täysin yksin omien ajatusteni kanssa. Ihailen tähtiä, kuvittelen voivani matkustaa niistä mille tahansa ja tajuan, kuinka suuri maailmankaikkeus oikein onkaan. Revontulet kiemurtelevat taivaankannella vihreinä ja punaisina. Siinä kuluu monta tuntia omissa aatoksissa. Olenko yksinäinen siellä mökissäni? En. Olenko masentunut pimeässä? En. Tunnenko pelkoa yksin ulkona? Ei tarvitse. Tiedän asioiden olevan hyvin ja olevani turvassa, kun luonto on minua lähellä. Siitä saan voimaa ja se pitää minusta huolta. Onneni on, että tallaisia kirjoituspaikkoja on Suomessa tuhansia. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy se oma paikka missä on hyvä olla. Harrastan retkeilyä, mutta koskaan en ole vielä tuollaiseen kohteeseen osunut. Tästä on muodostunut itselleni unelma, jonka aion jonakin päivänä vielä toteuttaa. Taivas on toki suuri unelmoida muuallakin ja lähempänä kotia. Kirjoittamalla voi unelmoida itsensä ihan mihin tahansa ja siksi rakastan kirjoittamista. Se puhdistaa mieltäni, saa mielikuvitukselta siivet ja kaikki on mahdollista. Sitä voi harrastaa ihan missä päin maailmaa tahansa ja se yhdistää ihmisiä. Kirjoittamalla voi vaikuttaa ja teksteille löytyy aina lukijansa. Edes yksi, mutta usein paljon enemmän. Vaikka vain yksi ihminen lukisi tämän tekstin, niin toivon, että hän voisi vaikkapa miettiä omaa ihanne paikkaansa kirjoittamiselle. Siitä saattaa saada unelman ja unelmasta tulla jonakin päivänä totta. Maailmassa kaikki on mahdollista kirjoittajalle. Niin, sinä ehkä mietit sitä paperia siellä mökin seinän välissä vielä… Mitä oikein kirjoitin siihen paperiin? Kirjoitin, kuinka onnellinen olenkaan rakkaista ihmisistä ympärilläni ja elämästäni heidän kanssaan. Siksi olen onnellinen niin mökillä keskellä erämaata kuin kotona kaupungissa. Millaisia asioita ihailet tai arvostat toisissa ihmisissä? (What things do you admire or value in other people?) Rohkeutta olla oma itsensä! Tätä olen opetellut paljon viime aikoina, kun olen transpuolta itsessäni käsitelllyt. En kuitenkaan koe edelleenkään olevani riittävän rohkea.... Rohkeutta myöntää olevansa väärässä! Itse en useinkaan kykene kirjaamaan lausuntoani, jos olen tehnyt toista kohtaan väärin tai ollut itse väärässä muuten Uskallusta esiintyä yleisön edessä ja puhua ryhmässä! Jos paikalla on enemmän kuin viisi ihmistä, olen ihan hiljaa (elleivät ihmiset ole hyvin tuttuja jo ennestään)! Uskallusta tuoda oma mielipiteensä esille ja pysyä siinä! Tämä on hyvin tärkeä asia! Joissain ryhmissä uskallan kertoa ajatuksiani, mutta yleensä en. Tätä taitoa ja rohkeutta haluan oppia! Mitkä ovat omia hyviä ominaisuuksia ja mistä ominaisuuksista et pidä? (What are your good qualities and which ones don’t you like?) Hyviä: -Reippaus: tutussa ympäristössä -Huumorintaju: Pelastava voima -Kyky kirjoittaa ja avata asioita siten -Musikaalisuus: sekä soittaen että kuunnellen -Tekniikkataidot: kyky käyttää tekniikkaa Kehitettäviä: Sosiaalisuus, sosiaalinen rohkeus Tilannetaju; se, että ymmärtää käyttäytyä normien mukaan Impulsiivisuus: Pinnan venyminen on usein hyvin huonoa Keskittyminen: Usein koulussa hyvin vaikeaa pysyä kiinni tilanteessa Uskallus olla oma itsensä ja luottaa siihen, että osaa, pärjää ja kelpaa Huumorintaju (A sense of humour) ”Se ettet kehu ittees”, on taito tärkein! Näin aina kotona sanottiin, mä uskoin ja tein niin! Sit musta kasvoi pelle oon hauska jokaiselle! En vaan ymmärrä lopettaa kun muu maailma mua opettaa Mut huumorilla kun asiaan tarttui ei paina murheet ja iloiset jutut elämään karttuu Oma vastuu (Your own responsibility) Itse olen itsestäni vastuussa Älä puutu tähän Turpa kiinni, mene pois! Ei kiinnosta mielipiteet Itse olen itsestäni vastuussa! Oma vaihtoehtomaailmani (My alternative world) Eläisin taatusti avaruudessa tutkimusmatkailijana. Lentelisin omalla aluksella maailmoista toiseen. Tapaisin kummallisia olentoja, joiden puhetta ei aina ymmärrä. Voisin itse tehdä myös kummallisuuksia, ilman että se tuntuisi itsestäni kummalliselle. Esikuvana maailman ajatteluun käytän Lassi & Leevi –sarjakuvan Lassin maailmaa, jossa opettaja muuttuu pahikseksi, joka täytyy nujertaa. Tai sädepistoolina toimii kuminauha ja paperiliitin. Supersankarilla (Spiff-Lassilla) asuna päähän laitetut kalsarit ja selässä lakanaviitta. Olen itse oikeasti elänyt psykoosin kaltaisessa tilassa, jossa kasvottomat pikkutytöt haahuilevat pitkin kämppää, naapurit vakoilee, perässä kävelee mustia kissoja, hämähäkit ovat vallanneet lattian ym. Tämän jälkeen sitä haluaisi kuvitella itselleen paljon kivemman ”maailman”. p.s. Kerrankin Heroinesissa on tehtävä, joka on minulle helppo J Resilienssi (Resilience) Milloin oma sietokyky (resilienssi) on ylittynyt niin, että et ole tilanteesta selvinnyt? Aina kun olen joutunut osastohoitoon, on luonnollisesti olo ollut sietämätön. Toisekseen silloin kun käyttäytyminen on syystä tai toisesta muuttunut väkivaltaiseksi itselläni tai itseäni kohtaan. Milloin olet päässyt resilienssin voimalla päässyt eteenpäin? Kun olen psyykkisesti sairastunut ja suorittanut samalla AMK-opintoja kiitettävin arvosanoin. Silloin minusta toipumiskyky on ollut huipussaan. Entisessä työssä alkoholin käyttö olisi voinut helposti lähteä lapasesta. Silloin on tarvittu kykyä hallita omia tunteitaan, että työ on sujunut moitteetta. Magic Box - Taikalaatikko Laittaisin taikalaatikkooni Tähtien kimallusta veden pinnalta Dart Vaderin miekanhehkun Lapsen naurun yrjöhyrrästä Laittaisin taikalaatikkooni Leia -prinsessan hymykuopat Dinosauruksen karjahduksen hammassäryssä Ferrarin moottorin jyrinän tunnelissa Laittaisin taikalaatikkooni Keijujen helinän puistossa kännissä Kuoleman tähden räjähdyksen Koiran tassuhien tuoksun Laittaisin taikalaatikkooni Legopalikan rusahduksen jalkapohjassa Pakkasilman palelluttamat sormet Ekstaasin tuoman rakkauden Laatikkoni on koristeltu Yodan verellä Millenium Falconin öljyllä Tähtien pölyllä ja näkymättömällä energialla Millaisena haluaisit toisten näkevän itsesi? (How would you like to be seen by others?) Haluaisin olla ”oikea mies” jonakin päivänä. Siis sellainen, ettei muiden tarvitsisi arvailla, olenko mies vai en. Tähän vaadittaisiin kirurgin ja hormonien apua. Ulkoisesti kun vaikutan naiselta ilman maskia ja toppatakkia. Ennen sukupuolenkorjausprosessia olin sattumanvaraisesti jompaakumpaa sukupuolta tuntemattomille. Kun vaikkapa lääkäriin kutsuttiin nimeltä, oli lääkäri yleensä hyvin hämmentyneen oloinen ilmoittautuessani. Tai kun menin gynekologille, oli henkilökunta hämmentynyttä saapuessani paikalle. Nykyisin (uuden nimen kanssa) ollaan tasaisen töykeitä kaikkialla. Haluaisin siis olla ulkomuodoltani normaali mies. Jos ihmiset uskoisivat siihen, he eivät enää ehkä käyttäytyisi niin epäkohteliaasti. Eikä kenenkään tarvitsisi pohtia, tarjoaako minulle neuletöitä vai pyytääkö korjaamaan tietokonetta. Luulen, että itsevarmuuteni paranisi, alkaisin luottaa toisiin enemmän ja oma olo tulisi kaikin tavoin paremmaksi. Tosin autuaaksi sukupuoli ei ihmistä tee. Ulkoisella ja sisäisellä minällä on yhteys, jota Cis-ihmiset eivät taatusti osaa ajatella. Kun pyydetään koulussa tyttöjä tekemään jotakin ja poikia jotakin muuta, tulee ihmisille ihmeellisiä reaktioita siitä, kumpaan ryhmään menen. Ei ole ”suotavaa” olla tytöissä eikä pojissa. Tämä pännii itseäni suuresti, koska olen ”poika” ja menen sinne, minne poikien kuuluukin. Tästä tekee poikkeuksen yleinen pukuhuone. Kun biologia ulkoisesti on naisen, ei voi mennä miesten puolelle. Tähänkin tulisi muutos, jos saisin apua ulkoisen olemuksen muuttamiseen. Tiivistettynä: Haluaisin olla kuten muut miehet (eletyllä historialla naisena!) (enkä ole katkera, että olen elänyt naisena yli 30 vuotta, sillä en olisi kestänyt meneillään olevaa prosessia yhtään aikaisemmin !!) ja toivoisin tulevani miehenä kohdelluksi.