Heroines –kouluttajakoulutus sekä runouden terapeuttinen voima

Kirjoitan tätä blogia viime viikolla järjestetyn Training of Trainers –koulutuksen jälkimainingeissa. Koulutus oli niin osallistujille kuin meille ohjaajillekin merkityksellinen oppimiskokemus. Se sisälsi interaktiivisia luentoja, keskusteluja sekä työpajatyöskentelyä. Kolmessa työpajassa osallistujat saivat kokemuksia esimerkiksi haikurunon kirjoittamisesta, kipeän elämänkokemuksen etäännyttämisestä runomuotoisen ilmaisun avulla, näkökulman vaihtamisesta, kirjoitusten jakamisesta pienryhmissä sekä kuvien käytöstä kirjoittamisen ja keskustelujen tukena. Keskustelut ja tekstit olivat syviä ja koskettavia. Osallistujat saivat oivalluksia ja oppivat uutta paitsi terapeuttisesta kirjoittamisesta, myös omasta itsestään.

Itselleni jäivät tärkeimmäksi muistoksi viimeisen työpajan aikana kirjoitetut runot, jotka osallistujat jakoivat toisilleen anonyymisti. Työpajan ideana oli pohtia kirjoittamisen tabuja, asioita, joista ”ei saa” kirjoittaa syystä tai toisesta. Ensin listattiin teemoja, joista kukin koki olevan kiellettyä kirjoittaa, ja pohdittiin sitten, millaisin keinoin kirjoittaminen niistä mahdollistuisi. Osallistujat miettivät, voisiko kiellettyä asiaa lähestyä muuntamalla sen saduksi, muuttamalla yksityiskohtia, kirjoittamalla siitä runon, kuvaamalla asiat kolmannessa persoonassa…?  Lopuksi kielletystä aiheesta kirjoitettiin runo, jossa kielletty tai kipeä asia oli etäännytetty niin kauas, että kirjoittaminen mahdollistui.

Sain kunnian vastaanottaa kaikki osallistujien kirjoittamat runot. Vaikka olen ohjannut kirjallisuusterapiaryhmiä jo 18 vuoden ajan, en koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, miten voimallinen terapeuttinen väline runous on. Se auttaa sanallistamaan sanomatonta ja ilmaisemaan hyvin syviä, usein kipeitä ja aiemmin käsittelemättömiä tunteita. Useat runot saivat minut itkemään. Ihmettelin, miten toisilleen vielä kaksi päivää aiemmin vieraat ihmiset olivat päässeet tilaan, jossa pystyivät tuottamaan näin samaistuttavia, koskettavia ja aitoja runoja. Niitä lukiessa minussa heräsi vahva ajatus siitä, että ihmiskunnalla on toivoa – runoissa kiteytyi ihmisen sisäinen viisaus, aitous ja rehellisyys, joka usein arjessamme peittyy teeskennellyn julkisivun taakse.

Koulutuksessamme luennoinut kirjallisuusterapian pioneeri, dosentti Juhani Ihanus (2009, 38) avaa runojen terapeuttista merkitystä osuvasti: ”Puhutteleva tai kirjoitettu runo voi luodata ja tutkia vaiettuja nimettömyyteensä luhistuneita elämys- ja mielikuvamaailmoja. Runosta saattaa juontua jäsentäviä hahmoja, tuskallisten kokemusten läpityöstämistä. Luova fantasia, leikki ja aisti-ilo johtavat muistojen ja aavistusten lähteille ja niiden uudelleen kirjoittamiseen. Runoterapian vuorovaikutuksessa on luvallista tuntea monimielisesti, jakaa outoja kuvitelmia, herkistyä ja kokeilla erilaisia symboleja, metaforia, rytmejä ja tulkintoja.”

Psykoanalyytikko Heli Mertanen (2009, 255) puolestaan toteaa, että runon kirjoittaja purkaa, mutta samanaikaisesti myös jäsentää itseään. Runo ei ole vain sanoja aseteltuna peräkkäin, vaan runon sanat resonoivat mielen ja ruumiin eri kerroksissa ja tekevät mahdolliseksi kokonaisvaltaisen eheytymisen (Mertanen 2009, 252). Runo pyrkii löytämään merkityksen asioille rakentaen yhtymäkohtia abstraktin ja konkreettisen välille. Psykoterapeutti Noel Shafi (2010) määrittelee runouden olevan ”metaforisen kommunikaation voimallinen väline, jolla voidaan vaikuttaa yksilön kognitiiviseen tilaan”. Runous on merkityksiltään rikasta kieltä, joka käyttää riimejä, rytmiä ja kuvakieltä systemaattisesti. Näin runous saa aikaan tunteita. (Shafi 2010, 87.)

Puhuimme koulutuksessa paljon myös metaforista, jotka ovat runouden olennainen osa.  Metafora muuttaa sanojen merkityksiä, avaa piilomerkityksiä, laajentaa perspektiiviä ja luo samalla uusia yhteyksiä sanojen välille (Ihanus 2009, 28). Näin myös koettu todellisuus voidaan nähdä uudella tavalla. Yksittäinen metafora voi parhaimmillaan antaa ratkaisevan oivalluksen, joka auttaa tekemään elämässä oikeita valintoja. Tästä saimme koulutuksessamme elävän kokemuksen, joka toivottavasti kantaa pitkälle ja auttaa jokaista kouluttajaa myös Heroines-ryhmien ohjaustyössä.

Lähteet:

Ihanus, J. 2009. että hoitaisimme: kirjallisuusterapia ja kertomukset. Teoksessa Ihanus, J. (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim

Mertanen, H. 2009. Poeettinen ja metaforinen kieli hoitotyössä. Teoksessa Ihanus, J. (toim.) Sanat että hoitaisimme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Helsinki: Duodecim.

Shafi, N. 2010. Poetry therapy and schizophrenia: Clinical and neurological perspectives. Journal of Poetry Therapy 23(2), 87–99.

Kirjoittaja: Karoliina Maanmieli, Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys